Ruokaa suuhun, ei roskiin

Paikallinen tomaatti ei lennä.

Toissa päivänä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n Foodspill-hankken tyypit kertoivat, että suomalaiset heittävät pois viisi prosenttia ostamastaan ruoasta. Hintaa tälle kasalle tulee puoli miljardia euroa ja kiloissa se on noin 50–56 kg yhtä kotitaloutta kohden.

Ensimmäiset ajatukseni olivat, että kuka nyt ruokaa pois heittää. Kotitaloudet haaskaavat ruokaa enemmän, kuin esimerkiksi ravintolat. Luulin asian olevan juuri toisin päin.

Vanha ja viisas mummini on opettanut esimerkillään, että eiliseltä jääneistä ruoista saa uuden yhdistelmän täksi päiväksi. Eikös pitsakin ole alunperin juuri jämäruokia hyödyntävä ruokalaji? Joskus ateria valikoituu sillä perusteella, että mikä menee seuraavaksi pilalle. Sovellettu fifo; first in, first out. Ruokaa voi pakastaa, kun huomaa, ettei tuo iso satsi mene tuoreeltaan.

Itseäni askarruttaa useinkin syömäni ruoan hiilijalanjälki. Ostanko ulkomaisia lentovihanneksia vaiko kotimaassa sähkölämmityksellä kasvatettuja vihanneksia? Kumman hiilijalanjälki on pienempi? Uutisten haastattelema tyyppi (taisi olla tuon Foodspill-hankkeen hahmo) sanoi hyvin osuvasti, että roskiin heitetyn ruoan hiilijalanjälki oli täysin turha. Laitanpa tähän huutomerkin näin: !. Ja vielä pari lisää: !!!, noin!

Olin joskus koululaisena ruokakaupassa töissä. Jo silloin teki pahaa safkan heittäminen roskiin. Ja muistaakseni vielä sekajätteeseen. Henkilökunta ei saanut käyttöpäivänsä ylittäneitä ruokia ilmaiseksi eikä myöskään voinut niitä ostaa. Kollegani antoi ruokaa salaa kaupan takaovelta jollekin kodittomalle miehelle. Silloin ihmettelin kollegani toimia, nyt arvostan. Nyt tekisin juuri noin, vaikka se vaatisi ehkä kansalaistottelemattomuutta.

Sain ajatuksen. Ryhdyn pitämään kirjaa poisheittämistäni ruoista. Kirjoitan luetteloon myös syyn miksi ruoka päättyi biojätteeseen. Tälle päivälle kirjataan kaksi mandariinia, jotka olivat homehtuneet tarjoiluastiaan niille sijoilleen. Vieruskaverit olivat kunnossa.