Vuosia sitten eräs sukulainen tarjosi minulle Hesareitaan lomansa ajaksi. "Hienoa. Sivistyn", ajattelin. Lehti käännettiin minulle määräajaksi. Luinko niitä? En. Lehdet vain kasautuivat ja kasautuivat. En ole koskaan ollut aamuihminen, joka heräisi ennen sian pierua (se on vielä aikaisemmin kuin kukon laulu) lukemaan päivän lehteä.
Olin kylläkin luullut, että olisin edes sellainen ihminen, että lukisin päivän lehden kahvitauolla tai töiden/ koulun jälkeen. Mutta ei. Kasailin lehtiä. En lukenut. Lopulta ne olivat aivan kellastuneita. Pölyinen, seepianvärinen kasa oli kulkeutunut jo autotalliin ja aikaa oli vierähtänyt noin kaksi vuotta.
Tunsin, että lehdet on luettava, kun tilaus on kalliilla rahalla maksettu. Heinot, sivistävät asiat odottavat lehden sivuilla lukijaansa. Minua. Pitäisihän ihmisen nyt Hesaria lukea. "Heitä ne jo pois", ystäväni sanoi minulle. Rohkaistuin ja tein työtä käskettyä, vaikka koville se otti.
Pidän Nyt-liitteestä ja Kuukausiliitteestä. Tai ainakin pidin silloin, kun viimeeksi niitä luin. Olen joskus kysellyt Sanomilta, että saisiko pelkät liitteet. Ei saa. Sanoin, että on tuhlausta heittää lehti pois avaamatta sitä ja lukea pelkkä liite. Lehti on kuin hyödytön pakkaus liitteen ympärillä. Argumentointi ei tehonnut tilauspalvelun edustajaan.
Kävelin kaupungin keskustassa Hesarin ständin ohi. Tyttö ständin takaa huuteli osallistumaan arvontaan. Myymämies ei järjestä arvontoja siksi, että on kiva jakaa ihmisille arvonnan palkintoja. Myymämies kerää aina osoitetietoja suoramarkkinointiin tai jotakin muuta. Tässä saatiin uhri (siis minä) pysähtymään hetkeksi, jolloin esiteltiin ohittamaton tarjous. Karkuun juoksevalle uhrille olisi vaikeampi esitellä ohittamatonta tarjousta. Myymämies tietää tämän ja arpoo sen takia muutaman kanariffan matkan ja iLaitteen.
Huomenaamuna kolahtaa tähän talouteen Hesari. Nähtäväksi jää saanko slaagin kolahduksesta, koska en ole tottunut aamuyön painetun sanan painavaan kolahdukseen. Enhän ole sanomalehdenlukijaihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti